Tämä on taas sitä aikaa. Joulun seutu. Justus-rakas! Ikävän ja epätodellisuuden aalto pyyhkäisee, mutta ahdistuksen kouraistessa sieluani huomaan sen olevan kuin Jumalan käyntikortti. Jumala ei ole ahdistaja, mutta tuo ahdistus kääntää sydämeni etsimään Häntä itseään. Ikuisuus alkaa puhua ja sydämeni elpyy. Oikeastaan ei ole päivääkään, jolloin en ajattele ikuisuutta. Justus-rakkaani pitää kyllä huolen siitä: Sisimpäni puhuu. Ikuisuus puhuu. Jos se ei puhuisi, en jaksaisi elää. Mutta se puhuu ja tiedän, että Justus elää.
