Justus - ikävän leimahdus

Joulun seutu ei ole kuuteen vuoteen ollut minulle juhlan aikaa. Jeesuksen syntymäjuhla ja Justuksen taivaaseen lähteminen ovat kyllä suuria ilon aiheita hengellisesti, mutta  jälkimmäinen “juhla” maistuu sielunelämässä niin haikealta ja vaikealta. Vaikka tiedänkin Omistajani ja Justuksen, eli näiden kahden huikean persoonan hakevan minut kotiin erään kerran, niin tämänhetkistä olotilaani kuvaa vain suuri Justus - ikävä.  

Suru on merkillinen asia. Vaikka on kulunut jo kuusi vuotta Justuksen kuolemasta, niin ei varmaan ole päivääkään etteikö Justus olisi mielessäni. Välillä tuntuu, että suru olisi lievittynyt, mutta tuo Justus -ikävän leimahdus yllättää minut vieläkin. Se leimahtaa joskus niin voimakkaasti, että hämmästyn itsekin omaa sieluani: Minulla on vieläkin järkyttävä Justus - ikävä. 

Justuksen läheisimmät ystävät löysivät ihanat vaimot. Justus ei ennättänyt. Mutta näiden rakkaiden ystävien häissä puhuttiin melkein yhtä paljon Justuksesta kuin itse hääpareista. Sulhaset omissa julkisissa puheenvuoroissaan suorastaan valittivat ikävöiden: “Justuksen pitäisi olla täällä!” Nuo sanat sattuivat ja paransivat. Minulla leimahti molemmissa häissä taas niin suuri Justus - ikävä. Nuo Justuksen ystävät muistellessaan ja rakastaessaan Justusta auttoivat taas minua jaksamaan tätä elämää. Koska he rakastivat Justusta, he rakastivat tietämättään minua.

Justus - ikävä ei kysele sitä, milloin se haluaa leimahtaa. Erään työpäiväni jälkeen laitoin soimaan Kirkan “Leijat” - biisin. Kuunnellessani kappaletta huomasin, että rintaani alkoi koskemaan fyysisesti. Ihan kuin paine alkoi kasvamaan sisälläni ja en osannut tehdä sille mitään. Laulun sanoissa laulettiin: 

“Näin leijoihin kultaisiin kirjoitan, kauneimman mä lauseen. Kun kanteen taivaan leija nousee, sen nähdä saat!” 

Muistan, kuinka eräässä elokuvassa tätä biisiä soitettiin samaan aikaan, kun elokuvan eräs päähenkilöistä oli kuolemassa. Assosioin alitajuisesti biisin kuolemaan. Musiikki meni minussa syvemmälle kuin ymmärrykseni. Siksi fyysinen rintakipu. Kun ymmärrykseni tavoitti tuon kertosäkeen sanat, näin itseni kirjoittamassa leijaan kauneimman mahdollisen lauseen Justukselle. Silloin repesin. Aloin huutamaan ikävästä ja itkemään aivan hillittömästi. Rintakipu hävisi. Ja tämä tapahtui äskettäin, lähes kuusi vuotta Justuksen kuoleman jälkeen.

En pyri siis pois tästä ikävästä. Vaalin sitä kuin äärettömän kallisarvoista lahjaa. Mutta aika raskasta se on. Justus - ikävä on ja pysyy. Rakastan sitä. Kannan sitä. Tervetuloa leimahdus! Olkoon se sitten kuinka raskasta hyvänsä! Justus - ikävä laittaa tämän elämän kiireet ja stressit oikeaan järjestykseen. Vaikka se välillä ilmeneekin masennuksena, niin tuon leimahduksen avulla sydämeni saa kontaktin ikävään ja suruun. Hämmästyksekseni silloin masennuksen taakka kevenee.

Justus - ikävä  tuo sydämeni ikuisuuden ja  Kaikkivaltiaan Jumalani eteen. Siksi se on hyvin hiljaisessa tahdissa tapahtuvaa sielun parantumista. Siinä Taivaallisen Isän sylissä, hengen ja parantavan Jumalan Sanan kautta elpyy sieluni hitaasti. Justus - ikävä säilyy sielussani koko elinaikani ja se on kuin Taivaallisen Isäni muistutus siitä, että joulun seutu on sittenkin juhlan aikaa. Lempiaikaani se ei kuitenkaan vieläkään ole.

“Ottakaa hiljaisuudella vastaan sana (kreikk. “logos”= Jumalan sana, puhe), joka voi (kreikk. “dunamai” = “jolla on voima, joka on kykenevä”) pelastaa (kreikk. “sozo” = parantaa, eheyttää) teidän sielunne (=älynne, tahtonne, tunteenne, persoonallisuutenne)”  - Jaak 1:21

Sana tuli lihaksi jouluna. Jeesusta kutsutaan Raamatussa myös “Sanaksi”. Jumala tuli Jeesuksessa ihmiseksi. Tuolla Sanalla on vielä tänäkin päivänä voima ja valta pelastaa ja parantaa meidän ihmisten rikkinäiset sielut. En voi olla iloitsematta siitä! 

Mikä on sinun tuskasi? Anna sen viedä sinut Joulun Kuninkaan parannettavaksi. Anna Jumalan Sanan ja puheen lohduttaa sinua. Siksi toivotan teille, arvoisat lukijani: 

“Siunattua joulua!”